Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Blog

2930311234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293012

RSS

 Haastattelu Blueslovers ry:n blogissa
22.10.2016 16:38
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Black River Bluesman haastattelu

 
 
 
 
Kirjoitin Blueslove-lehden tuoreimpaan numeroon jutun Dave Forestfieldistä, ajatuksenani aloittaa työnimeltään ”lauluntekijän juttusilla” teeman alla kulkeva juttusarja, missä haastattelen kotimaisia rootsmusagenren artisteja, jotka levyttävät ainakin suurimmalta osin itse kirjoittamiaan biisejä. Nyt kun BluesLovers ry aloitti tämän blogin pitämisen, juttusarjaa tuntui sopivalta jatkaa täällä. Black River Bluesman julkaisi tänä vuonna uuden albumin, ”Moonshine Medicine”, ja suureksi riemukseni Jukka Juholalla löytyi aikaa tähän haastatteluun, joten pidemmittä puheitta asiaan:
JK: Alusta on aina hyvä aloittaa, niin kysytään ensin, että mikä Sinut sai innostumaan musiikin soittamisesta ja tekemisestä alun perin?
JJ: Ensin kiitos Jari Kukkonen ja BluesLovers ry. On kunnia olla maineikkaan yhdistyksenne vieraana blogihaastattelussa! Teette paljon arvokasta työtä.
Kotona piti opetella pianonsoittoa jo lapsena. 70-luvun alussa sitten tuli rokkihommat ja blues, jotka olivat niin vaikuttavia, uusia ja ihmeellisiä asioita, että pakko oli unohtaa Aaronit ja alkaa soittaa kitaraa. 12-13-vuotiaana perustettiin eka bändi, ”Breakdown” ja tehtiin eka biisi ”Electric Töpsel Rock”. Trion backline oli tyypillistä putkiradio-levarietuvahvistintasoa ja rummut matkalaukku-ämpärivirityksiä . Kakkosnelostyypin strato-basso rakennettiin itse veistotunneilla jne. Innostus siis oli kova.
 
JK: Jokainen suomalainen musiikintekijä, joka tekee tekstejä englanniksi, on varmaan saanut kyllästymiseen asti vastata kysymykseen ”mikset laula suomeksi”, mutta kysytään sitä nyt silti, eli oletko aina kirjoittanut tekstejä vain englanniksi?
JJ: Todellakin tuohon saa vastata yhtenään mutta ei se haittaa. Laulu on minusta ikään kuin yksi instrumentti muiden joukossa. Mielestäni suomeksi laulaminen vie bluesin turhan kauaksi perusolemuksestaan – vähän kuin soittaisi kanteleella punkkia. Voi niinkin tietysti tehdä mutta itse en ole aina niin avarakatseinen. Kyllä jotkut tekee aika luontevasti bluesia myös muilla kielillä kuin englanniksi. No, Ants in my Kitchen - albumilla (Black River Bluesman and the Cockroach Combo, 2005) on Cranberry Railroad - biisissä on yksi säkeistö suomeksi..
Nuorempana olen tehnyt paljon biisejä suomeksikin mutta ne olivat enemmän tollaista hippikamaa Pekka Streng – Incredible String Band-akselilla.
 
JK: Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä millaisessa muutoksen kourissa musamaailma, tai ehkä tarkemmin sanottuna musabisnes on: cd-levyjen myynti laskee, kuin myös mp3:sten, erilaiset netin ”striimauspalvelut” (Spotify, Google music, Apple music jne.) ovat kovassa kasvussa ja toisaalta lp-levyjen myyntikin on nousussa.
Mitä mieltä itse asiasta olet, ja miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet omaan tekemiseesi, vai ovatko lainkaan?
JJ: Ehkäpä meidän musiikkikin jo antaa aavistaa, ettei myyntitilastoissa menestyminen juurikaan ohjaa musiikin tekemisiäni. Levyjä me myydään eniten keikoilla. Levykaupoistakin niitä menee mutta enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Suoratoistopalvelut toimivat marginaalimusiikissa lähinnä mainoksena, jos edes sellaisena. Muutokset ovat vaikuttaneet myös siten, että julkaisimme viimeisimmän levymme lp- ja cd-levynä sekä digitaalisesti. Fyysiset formaatit myyvät toistaiseksi meidän tapauksessamme yhä parhaiten vaikka levy on jaossa digitaalisesti lukuisissa digikaupoissa ympäri maailman.

 
JK: Innokkaana kitaransoiton harrastajana pitää toki udella soittokamoistakin, eli käsittäkseni olet jo vuosia soittanut vain Lowebow-merkkisillä kitaroilla? Mitenkäs niihin päädyit? Ja millaisia vahvistimia nykyään käytät? Lisäksi slide-kitaran soittajilta tekee mieli kysellä aina myös lempivirityksistä: avoin G, avoin D vai joitain muita?
JJ: Pääsiallisessa duo-kokoonpanossani soitan vain Lowebow-kitaroita. Ensimmäisen ostin vuonna 2009 ja nyt niitä on jo neljä. Ne ovat otelaudattomia, keppikaulaisia kitaroita, joten niitä voi soittaa vain putkella liu'uttelemalla. Niissä on tavallisesti yksi bassokieli erillisellä ulostulolla bassovahvistinta varten. Lisäksi useimmiten kolme kitarankieltä. Aina tarvitaan siis sekä basso- että kitaravahvistin. Croaking Lizard-kvartetin lopetettua satuin löytämään John Lowen ja hänen tekemänsä kitarat juuri oikealla hetkellä. Ne kun sopivat täydellisesti tällaiseen duoon ja musiikkiin, jota haluan tehdä.
Vahvistimissa ja muussa tekniikassa olen huono. Mulla on bassoa varten Ampeg BA-115 HPT keikkavahvarina ja treenikämpällä seisoo hirvittävän iso Fender Bassman. Kitaravahvistimena olen paljon käyttänyt keikoilla Peavey Delta Bluesia. Sitten on pari käsintehtyä nimetöntä putkicomboa, joita käytin esim. Moonshine-lp:n äänityksissä. Chicken Song-biisin soitin levylle Intiasta raahaamillani megafoni-tyyppisillä peltisillä kaiuttimilla. Usein keikoilla – ja tietysti aina ulkomailla - soitan sillä backlinellä, mikä lavalla on. Soundi tulee aika paljolti soittotavasta ja Lowebow-kitaroiden ominaissoundista kuitenkin. Pedaaleja en osaa käyttää ollenkaan. Ainoani on Bossin Overdrive varalla, jos on vain puhdassoundisia styrkkareita tarjolla.
Viritykset vaihtelevat. En juurikaan viritä kolmisointuun vaan useimmiten ovat kielet vain kahdessa oktaavissa ja välissä yksi kvintti – jos sitäkään, jolloin se on ikään kuin neljän kielen diddley-bow. Tyypillisesti kuitenkin vain harvoin joku kieli on terssissä, ettei pääse tulemaan turhan melodisia kuvioita. Baritoniskebat on tavallisesti d-vireessä ja normaalimmat sikarilaatikkokitarat g-vireessä. Toki käytän ”underslideä” eli eräänlaista capoa helppoon transponointiin.
Soitan myös soolokitaraa blues-bändissä, jonka ohjelmistossa on lähinnä aika tunnettuja covereita. Tässä yhtyeessä käytän eniten vuonna 1979 ostamaani Fender Stratocasteria. Mulla on myös kaksi Gibsonia(ES-335 ja ES-5) mutta olen jotenkin niin kasvanut tuohon Fenderiin kiinni, että se tuntuu aina vaan luontevimmalta soolosoittimena. Tässä roolissa viritys on pääsääntöisesti normaali. Tietysti slide-biiseissä usein viritän avoimeen E-vireeseen (esim. Dust My Broom) tai G-vireeseen (esim. I be's troubled)

 
JK: Double Headed Trouble levyn ja uusimman Moonshine medicine levyjen julkaisun välillä vierähti useampi vuosi, 2011 – 2016, joten lienee hiukan aikaista kysyä jotta mitäs levytysrintamalla on seuraavaksi suunnitteilla mutta kysytäänpä silti, että onko esmes livelevyn teko ollut ikinä suunnitelmissa?
JJ: Ei ole vielä uusia suunnitelmia. Pikkuhiljaa sitä mukaa kun tulee ideoita, biisejä ja jotain uutta, niin katsotaan.Ollaan useinkin ajateltu live-levyn tekoa - studiossa kun ei samalla tavalla pääse tunnelmaan. Ei silti olla tartuttu sen kummemmin toimeen vielä. Ensi lauantaina (1.10.) meillä on ensimmäistä kertaa keikka paikassa, jossa ei voi käyttää oikeaa rumpusettiä. Rakensimme eilen nopeasti rummut erilaisista kanistereista, ämpäreistä ym. romusta. Kuulosti heti hyvältä, mikä tietysti on paljolti osaavan rumpalin ansiota. Mutta tällainenkin sattuma saattaa muokata radikaalistikin meidän tyylin kehitystä.
 
 
 
JK: Miten koet levyn ja liven eron? Eli äänitättekö studiossa biisit mahdollisimman pitkälle yhdellä otolla alusta loppuun, ja taas toisaalta, miten lähellä studiossa tallennettuja versioita lauluista haluat pitää niistä keikoilla esitettävät versiot? Ja kuinka paljon soitatte uusia biisejä keikoilla ennen kun ne päätyvät levylle?
JJ: Toisinaan äänitetään laulu erikseen. Aina se ei ole oikein mahdollista, koska monissa biiseissä on unisono-juttuja mutta ne ovat vaistonvaraisia, eikä nuotitettuja tai kovin tarkkaan sovittuja muutenkaan. Siksi paremmin toimii kerralla purkkiin-menetelmä. Andy lisäilee jälkeenpäin jotain perkussioita ja räsähdyksiä.
Useimmat biisit elävät koko ajan. Keikalla niihin tulee uusia osia, juttuja, improvisaatiota ja jumitusta. Me ei treenata kuin kenraaliharjoitukset ennen keikkoja, joten livenä huvittaa kokeilla kaikenlaista fiiliksen mukaan. Se tuo myös jännitystä ja vaaratilanteita, mikä nostattaa fiilistä lavalla.
On biisejä, jotka on tehty valmiiksi vasta studiossa kun taas toisia on voitu soittaa pidempään. Jotkut biisit eivät onnistu millään studiossa eivätkä ole päätyneet levylle vaikka niitä keikoilla soitetaankin. Tuoreeltaan äänitettyihin kappaleisiin tallentuu paremmin innostus ja energia. Kauemmin soitettuihin taas on ehtinyt keksiä kaikenlaisia juttuja enemmän.

 
JK: Keikkailette havaintojeni mukaan enemmän Suomen rajojen ulko- kuin sisäpuolella, joten kiinnostaisi kovasti kuulla kommenttejasi eri maiden yleisöistä?
JJ: Niin - laskin, että keikkaa ollaan tehty 16 maassa. Yleistykset tietysti ovat aika vaarallisia. Itse näkemäni perusteella sanoisin, että yleisöjen erot ovat mielestäni suuremmat eri keikkapaikkojen kuin eri maiden välillä. Blues-yleisöissä, ainakin Suomessa, on hiukan enemmän kahtia jakautumista puolesta ja vastaan meidän epäkonventionaalista bluesiamme kohtaan kuin rokimmissa mestoissa. Amerikkalaiset tuntuvat olevan todella välittömiä, kohteliaita ja huomaavaisia. Siinä missä Suomessa lähestytään esiintyjää vain, jos koetaan, että on hyvin tärkeää sanottavaa tai on tehty aivan erityisen suuri vaikutus, amerikkalaiset (ainakin etelävaltioissa) tulevat aina heittämään muutamat kehut ihan spontaanin luonnollisella tavalla. Suomalainen todella tarkoittaa mitä sanoo – niin tarkoittaa toki amerikkalainenkin useimmiten, mutta kevyemmällä skaalalla. Joissain Amerikan Etelän kaupungeissa, joissa olemme soittaneet 3-4 kertaa, meillä on aika fanaattinen fanikanta, joka osaa biisit ulkoa ja moshaa lavan edessä – Suomessa sellaista sattuu harvemmin.
 
 
JK: Lauluntekijöiden kanssa keskustellessa kiinnostaa aina kovasti kuulla, millaisia insipiraation ja luovuuden lähteitä/apukeinoja kenelläkin on. Peter Gabriel esimerkiksi kertoi joskus jossain haastattelussa, että kun hänellä on hankaluuksia saada lauluihin sanoituksia aikaan, hän lähtee pitkälle junamatkalle, koska juna on hänelle ympäristö, missä tekstejä alkaa helpommin syntyä. Onko sinulla mitään vastaavia tapoja tai paikkoja, jotka auttavat vaikkapa laulujen sanoitusten valmiiksi saamisessa?
 
JJ: Eniten olen tehnyt biisejä autolla ajaessani. Jotenkin sitä on vastaanottavaisessa, keskittyneessä tilassa yksin auton nupissa. Kun vain tulee jokin biisi-idea, syntyy koko teksti hyvin helposti. Sellaiset 100km kuluu lyhyeen tekstiin ja 200 - 250 km vähän monimutkaisempaan. Melodiaan ja varsinkaan soinnutukseen ei monta kilometriä mene – tai oikeastaan ne syntyvät samanaikaisesti sanojen kanssa sivutuotteena.
Olen tehnyt paljon myös matkustellessa tekstejä. Ne kertovat silti ani harvoin jostain konkreettisesta paikasta tai tapahtumasta – ne toimivat vain inspiraation sytyttäjinä. Itse arvostan eniten biisintekijöitä, joiden sanoituksissa ei ole mitään tarinaa, ei selkeästi sanota suoraan mitään konkreettista, vaan kuulija muovaa itse oman käsityksensä ja maisemansa kuulemansa perusteella.

 
JK: Millaista musiikkia nykyään kuuntelet?
JJ: Tänä syksynä taas on ollut vanhan maalais-bluesin vaihe. Olen käynyt läpi vanhoja levyjä, kuten George Mitchellin ja Alan Lomaxin peltoäänitykset.
Jatkuvassa kuuntelussa ovat myöhemmän ajan Mississippi Hill Country-suuruudet ja sitä tyyliä lähellä olevat. Esimerkkeinä RL Burnside, Junior Kimborough, Little Joe Ayers ja näiden kolmen laaja jälkipolvi sekä Robert Belfour, Mr.Tater, Elmo Williams & Hezekiah Early ja Rev. KM Williams.
Muita sekalaisia viime aikoina soittimeen singahtaneita suosikkejani ovat mm. Chicken Legs Weaver, Marc Ribot, Thåström, Jack White, Duke Garwood, Hugo Race, Erik Satie, Vladimir Mišík ja tietysti aina Deltahead.
Vuosi vuodelta huomaan kuuntelevani yhä enemmän monenlaista avant-gardea.
Tiskatessa tapanani on laittaa Peter Brötzmannia soimaan kovalla.
 
 
 
 
Teksti Jari Kukkonen, j.t.kukkonen@gmail.com
 
Black River Bluesmanin kotisivut:
 
 
 

Kommentoi



 01.09.2016 15:27

Lue koko artikkeli Turun Sanomista (23.8.2016) : http://www.ts.fi/kulttuuri/2758241/Mustanjoen+bluesia 


Kommentoi



 Interview with Black River Bluesman and Bad Mood Hudson
04.07.2016 12:21

//////((( Interview with Black River Bluesman and Bad Mood Hudson )))////
Rick Saunders, Real Deep Blues, June 2016 

http://realdeepblues.blogspot.fi/search/label/Black%20River%20Bluesman


RS:: (Rick Saunders) : It was great to see you guys at the Deep Blues Festival in Clarksdale. You were amazing. What was that experience like for you?

JUKKA: Thank You. I have been a big blues fan since early 70's. Mississippi was a place of my dreams that I was not sure if it even exists. Just to finally get there not to mention to perform there I cannot describe by words. One of the shows was on a porch at Shacksdale by Hopson plantation. In the middle of our show, a spotlight caught fire in front of us. It was quickly put out, the shack didn't burn down, I survived the electric shocks I got from the microphone and the music never stopped.

HUDE (=Andy the Bad mood) : I was born in the 70's and Clarksdale is an is amazing place! I really enjoy to be there! Great place to organize festival! It was great to be part of it!

JUKKA: The Deep Blues Festival has been the best festival ever and we'd like to thank everybody who made it happen. Special thanks go to Chris Johnson, John Lowe, Mary Anne Norwood and Stan Street.

RS:: Jukka, you play Lowebow guitars. Could you tell me how you found out about John Lowe and his Cigarbox guitars, how many of his guitars you have, and what makes them
special?

JUKKA: We played at a festival in Scotland 2008 

and met a Danish guy who was playing cigar box guitars that he had made by himself. He told me he had visited John & Bev Lowes' shop Xanadu Music & Books in Memphis. That time there was nothing much about John or Lowebows in the internet but I managed to get in contact with John and mail ordered my first Lowebow – Purgatory Hill Harp # 30. Now I have four of them. The Hill Harp, a Double Decker Triple Necker Baritone # 1, a Cresting Wave # 1 and a Cathead Diddly Bow. Yes – two number ones!

Lowebows are not only just the same old cigar box guitars. The Cresting Wave has a solid body but the sound is still the genuine, distinctive Lowebow sound. John makes the pick-ups himself by hand which certainly is part of the secret. Most of his guitars have one bass string and three guitar strings with separate bass and guitar outputs for separate amps which adds to the sound.

HUDE: I like the sound of Lowebow's so much I couldn't help but buy me a Hill Harp and a Diddly-bow too!


JUKKA: It is the unique sound. I play only Lowebow's now as I like to sound the same all the way. And yet there is variation from the four 

different models.

RS:: Do you use pedals? If so what kind? What kind of amp set up do you use?

JUKKA: No, I don't use pedals - Lowebow sound is good enough. I trust in the over-drive that comes from the amp. I have a distortion pedal just in case a venue provides amps with only clean channels. Lowebow's are equipped with two outputs - one for guitar and one for 
bass amp. So I always need two amps. My bass amp is Ampeg BA-115 HPT. I have two home made (no brand name) all-tube guitar amps, one small modified Epiphone and a Peavey Delta Blues tube combo.

RS:: You've played in the states a few times now...three? Four times? Is there a difference between U.S. gigs and the shows you do in
Europe or are the people pretty much the same as far as the reaction you receive? Folks seemed to be kind of in awe of you guys at the Deep Blues Festival. 


JUKKA: I have played five times in the States since 2009. Three times with Bad Mood Hudson, once with Livia Noisance Monteleone and once with Washboard Jackson. We have played mostly in the deep south, but also in Minnesota.

I think the audience reactions are more different venue to venue than between the continents. We feel more comfortable at deep blues stages, rock clubs and punkier bills than venues where people are expecting moody easy listening blues by candle light. But yes, I feel that in the USA people at our gigs are more open and find it easier to come and talk to you and say 

”Awesome show guys!” At least here in the cold North people are more reserved. We don't tell you you were great until we are very serious about it, really mean it and - drunk enough. I have started to learn a little about these differences, like you are not expected to tell about your family/health issues to a waiter who asks ”How you doing?” We have always felt very welcome in the States.

HUDE: Same and not the same, it depends on the place often, but the audience is much more social in U.S

RS:: What's the music scene like for your kind of blues in Finland? Are there a lot of places to play, and has the local arbiter of blues correctness, the blues society, approved of what you guys do, or is it too much for them?

JUKKA: There are not many blues bands that play what could be described as deep blues – well, just a couple. Although talented and skilled, many of the Finnish blues bands tend to be not so alternative. There are some great bands that are making international career too. Some blues bars prefer more mainstream blues and rock clubs are a little suspicious if there is a b-word in your stage name.

We perform more abroad but sure have played all the blues festivals in Finland. And they are many – big and small. We started an alt.Blues society in 2007 to promote deep blues in 

Finland. We have arranged five fests called ”Floating Cockroach Festival” and have booked bands like Deltahead, Johnny Halifax and the Howlin' Truth, Dogbreath, Dirty Trainload, Bullfrog Brown, Dave Arcari and many more. Awesome parties! And I plan to put up at least one more in 2018 when I will be 60....

We've got some big fans in the Finnish Blues Society but I really don't think all of them like punks like us. Anyway, we were chosen by the Society to represent Finland at the International Blues Challenge in Memphis. FBS is publishing one of the oldest still existing blues magazines in the world (since 1968). They have written

articles about us and reviewed all of our records and all the reviews have been most positive. All the other Finnish blues media too have published interviews and positive articles about us. So I guess we kinda have been approved. You can tell by the reviews we get that the blues people think: 

”They are not a blues band but we love them” and the rock people say: ”This is as blues as it can get but we love it”.

HUDE: I think blues audience keep our music too ugly today, but some people still love it! Good for them. rockers is also found in our music and it's a good thing!!! We have a lot of clubs and festivals in Finland and Europe. 

RS:: Let's talk influences. I hear metal, and some punk, definitely Howlin' Wolf, R.L. Burnside, T-Model Ford, Mr. John Lee Hooker, but its contained in a tight fist of blues tone and rhythm, it never truly sounds like metal or punk, just the vibrancy, the urgency, the passion of, yet it retains the blues form. 

JUKKA: Actually I don't listen much to heavy metal so the "metal" influences must come from my childhood when Black Sabbath were the most important band to me. And I still like their three first albums very much. Punk too is obvious. In the end of the 70's punk came to Finland and a lot of bands started to pop up. But of course the blues has always been the main thing in my life. First the British blues

invasion, then I found out about Chicago blues, Delta blues and so on. Hill Country blues became my favorite and later also the deep blues movement. If I had to mention only one favorite band I would say Deltahead.

RS:: I'm glad you mentioned DeltaHead. An amazing and underrated band. I think the ever-dying blues music genre is in an interesting place right now. Italy and Sardinia has a little scene of amazing guitar players and singers, UK's always got something happening, your area has a few bands that have a lot of similarities, You guys, Deltahead, Dogbreath (if either of those two still exist) have a lot of similarities. 
Have you played with other "alt-blues" (whatever that is) bands in your region or elsewhere that we should know about?

JUKKA: The "alt.blues" scene is very small and marginal at least in Finland. In Europe there are bands that play very different blues from each

other so I don't know if they have a common thing or if there is a special European style that is different from American deep blues. Except that America has awesome bands in every block - we don't. 

RS:: Last question: Imagine I'm coming to your house today to listen to some music. Give me five songs you'd play for me.

JUKKA: If you put the question that way I would probably choose some of my favorites that are maybe a bit lesser known. That's why no Black Sabbath, Bukka White, Ramones, RL Burnside or Johnny Lowebow in this list.

1. Deltahead: Don't move to Finland.

2. Hanoi Rocks: Tragedy

3. Chicken Legs Weaver: Your enemies cannot harm you

4. Mr. Tater: A walk in the park

5. Kollaa Kestää: Kirjoituksia kellarista

JUKKA: I'd like to change the last song to another old Finnish "punk" song. (Yes these bands were called punk bands back in the day!)

5. SE - Ei asfaltti liiku. I been singing that song all day, that' s why the change.

RS:: I dig your first pick for number 5, too, so I'm keeping it.

HUDE: Delta Head: Don't move to Finland

Kaaos: kytät on natsi sikoja.

Terveet kädet: pissaa ja paskaa 

The Exploited: Punks not dead.

Junior Kimbrough: Burn in Hell

(Funny we chose same song by Deltahead ....)

RS:: Thanks, guys! It was a pleasure to get to know you.

JUKKA: Thank You it was nice talking to you and it is an honour to be featured at the legendary Rick Saunders Deep Blues site!

RS:: You're too kind. Cheers! 


Kommentoi



 Artikkeli Blues-Finland.comissa 3.12.2015
10.01.2016 16:12

 

Toivioretken kohde onkin totta
Jukka "Black River Bluesman" Juhola ja Antti "Bad Mood Hudson" Huttunen 
ovat tehneet jo viisi soittoreissua bluesin sydänmaille. "Ei olisi uskonut 40 
vuotta sitten", Juhola maalailee.

 

Tänä vuonna tekemämme soittomatka oli viidentemme Amerikkaan. 
Ensimmäisen kerran olin vuonna 2009 Minnesotassa muun muassa Deep Blues -
festareilla. Pohjoisenkiertueella soitin Livia ”Noisance” Monteleonen kanssa, 
sen jälkeen ajoin John Lowen kanssa alas etelään keikoille Memphisiin ja 
Mississippiin. Memphisin hullu tiedemies John on tehnyt kaikki Lowebow-
sikarilaatikkokitarat, joita soitan.

Seuraavat neljä reissua veivät Syvään Etelään vuosina 2012, 2014 (kahdesti) ja 
tänä vuonna lokakuussa. Viime vuoden Deep Blues -festivaaleilla soitin 
Washboard Jacksonin kanssa. Muut kolme kiertuetta teimme Antti Huttusen 
kanssa nimellä Black River Bluesman & Bad Mood Hudson. Viime vuoden 
tammikuussa olimme Finnish Blues Societyn edustajina International Blues 
Challengessa muiden keikkojen ohessa.

Chris Johnson on järjestänyt Deep Blues -festivaalia vuodesta 2007 alkaen, 
ensin kotiseuduillaan Minnesotassa ja kaksi viimeistä Clarksdalessa, 
Mississipissä. Tämä festari on vaihtoehtobluestapahtuma, jossa ovat 
nyrjähtänyttä uuden aallon alt.bluesiaan soittaneet esimerkiksi Left Lane 
Cruiser, Scott H. Biram, Black Diamond Heavies ja Ben Prestage. Tosin 
esiintyjiin ovat aina kuuluneet myös itseoikeutetusti harvat vielä elossa olleet 
vanhanajan bluesmiehet, kuten T Model Ford, Robert Belfour, Elmo Williams ja 
Hezekiah Early.

Paljon on kertynyt ystäviä ja kontakteja vuosien varrella. Ja se tuntuu olevan 
erityisen tärkeää Amerikassa. Siellä asiat perustuvat paljon henkilökohtaisiin 
kontakteihin, ja niitä ihmiset ovatkin hanakoita solmimaan koko ajan kaiken 
varalta. Se on myös helpottavaa; keskustelu pysyy aika kevyellä tasolla, ja joka 
paikkaan tuntee olevansa hyvin tervetullut.

Tänä vuonna teimme parin viikon reissun; 11 päivää ja 9 keikkaa. Vuokrasimme 
auton, lainasin yhden kitaran Johnnylta ja Andy osti toisen. John ja Bev Lowen 
kauppa Xanadu Memphisissä, rock 'n rollin syntymäkaupungissa, on 
Lowebow-kitaroiden koti sekä soitin- ja kirjakauppa (kuva yllä) boheemimmasta 
päästä, kuten omistajapariskuntakin. 

Ensimmäinen keikkakaupunki oli Nashville, countryn kehto ja kuulemma 
Yhdysvaltain toiseksi tärkein musakaupunki tällä hetkellä. Muun muassa Jack 
Whiten Third Man Recordsilla on kaupungissa toimipiste, jonka klubissa voi 
äänittää keikkansa suoraan asetaatille. Meidät oli buukannut indie-levy-yhtiö 
Palaver torstaitapahtumaansa fooBar-nimiselle, todella katu-uskottavalle 
rokkiklubille. Nämä mestat on parhaita soittaa, sillä ne on tehty rockin soittamista 
varten. Kaikki tarvittava löytyy lavoineen, valoineen, äänimiehineen. 

Muscle Shoalsin nykykuuluisuus Eric Gebhardt, taiteilijanimeltään Red Mouth, on 
tuttumme jo vuosien takaa. Hän on ollut kiertueella Virossakin Andres Rootsin 
kutsumana, ja miehet poikkesivat meilläkin kylässä matkalla Turun-keikalle. Tämä 
oli meille kolmas kerta, kun soitimme Shoals-alueella. Eric ei ole promoottori, vaan 
on järjestänyt meille ystävänä keikkoja kotikaupunkiinsa. Nämä keikat ovat aina 
olleet parhaat! Rokkiklubi 116 Mobile on aina täynnä, fanit osaavat biisimme 
ulkoa ja bailaus on aivan uskomatonta. Eric on aina valinnut sopivat 
punk-henkiset bändit samaan iltaan. 

Käynneillämme olemme ajaneet kahdeksan kertaa kuuluisan Fame-studion ohi, 
mutta kertaakaan emme ole ehtineet pysähtyä. Toisaalta 116 Mobile on studion 
alkuperäisellä paikalla joen toisella puolella, ja takahuonetta koristavat Rick 
Hallin, Wilson Pickettin, Aretha Franklinin ynnä muiden fameläisten 
valokuvasuurennokset muistona. Vaan emmepä me koskaan Elviksen 
Gracelandiinkään Memphisissä ole ehtineet. Hävetkäämme.

Birmingham Alabamassa oli yksi 60-luvun kansalaisoikeustaistelun keskeisiä 
paikkoja. Afroamerikkalaisen syrjityn väestön väkivallaton, passiivinen 
siviilivastarinta erityisesti tässä kaupungissa oli osaltaan vaikuttamassa 
rotuerottelun kriminalisointiin. Soitimme keikan sangen arveluttavalla alueella 
olevalla, jälleen oikeaoppisen rähjäisellä rokkiklubilla nimeltä The Nick Rocks. 
Ensivaikutelmasta meinasi maalaispojille tulla koti-ikävä, mutta pari Bourbonia 
saavat konnatkin näyttämään kivoilta kavereilta. Vanha ystäväni One Hand Dan 
läheisestä Tuscaloosasta järjesti meille backlinen ja minä hänelle keikan 
lämppärinä. Sunnuntai-ilta; baari ei ollut täynnä, mutta laitoimme liikettä jengiin.

 

Vihdoin Mississippiin, ja vapaata kaksi päivää. Ajelimme pitkin Deltan tasamaita 
blues-turisteina. Tarkistimme Po' Monkeyn 1963 perustetun legendaarisen juke 
jointin, biiseistä tuttuja paikkoja ja tienristeyksiä. Puuvilla oli juuri puintivalmista 
ja lämpöä yli 30 astetta. 

Maisema muuttui mäkiseksi ja metsäiseksi, kun saavuimme North Mississippi Hill 
Countryyn, alueen nimeä kantavan blues-tyylisuunnan syntysijoille. Tunnetuimpia 
Hill Country -miehiä ovat Mississippi Fred McDowell, Robert Belfour sekä monet 
Burnsidet ja Kimbrough't. 

Holly Springsissä oli aikoinaan Jr. Kimbrough'n tarunhohtoinen juke joint, joka 
paloi pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2000. Hänen poikansa David 
Kimbrough Jr. on sittemmin avannut tanssijuottolan nimeltä Junior's Juke Joint 
#2. Jos Red's Lounge Clarksdalessa alkaa vähitellen olla pienimuotoinen 
blues-turistikohde, niin tämä on takuulla yhä autenttinen mesta. Jammailemassa 
olivat Duwayne Burnside ja hollyspringsläinen Little Joe Ayers, joka muisti 
meidät parin vuoden takaiselta visiitiltä miehinä, jotka tilasivat kaalia, kun hän ja 
John Lowe söivät sianniska-neckbonea. Keikka oli osa Deep Blues -festivaalia. 
Soitimme heti David Kimbrough'n jälkeen, mutta muina miehinä hoidimme 
osuutemme menestyksellisesti. 

 

Takaisin Deltalle. Hopson Plantation on Clarksdalen lähellä olevan entisen 
puuvillaplantaasin keskus, jossa muiden muassa Pinetop Perkins oli 
traktorikuskina. Nykyään siellä on blues-pyhiinvaeltajille suunnattua majoitus- ja 
ravintolatoimintaa. Paikka on täynnä romuromantiikkaa: rämiä 
puuvillaharvestereita, amerikanrautoja, hankmoja ja muuta ruosteista rekvisiittaa 
nurkat täynnä. Hajoamispisteessä olevan näköisiä tönöjä on roudattu paikalle 
kosolti hotellihuoneiksi muutettuina. Tosiasiassa ne ovat sisältä erittäin siistejä 
mökkejä keittiöineen ja kaikkine mukavuuksineen. Kitarankin saa halutessaan 
lainaksi respasta kuisti-illanviettoja varten. Täällä bluesturisti voi eläytyä 
puuvillatorpparin osaan – vain lynkkaussimulaattori puuttuu. No, hieno paikka 
yhtäkaikki!

Hopsonissa on kolme erillistä yritystä: Hopson Commissary, jossa on ravintola ja 
keikkapaikka, Shack Up Inn, jossa taas on paljon erilaista majoitusta ja ravintola-
keikkamesta (Rust/Juke Joint Chapel) sekä junaradan toisella puolella Shacksdale 
majoitustönöineen ja traktorin kuupassa varjopaikasta toiseen liikkuvine redneck-
kaljabaareineen. 

Ensin soitimme Mary-Ann Norwoodin järjestämässä iltapäivätapahtumassa 
hänen kuistillaan Shacksdalessa. Esiintyjinä olivat muiden muassa Johnny 
Lowebow, Bill Abel ja Skye Paige. Nyt oli lämpöä Third Worldia lainatakseni ”96 
degrees in the shade” eli yli 35 celsiusta. Esiintymispuvuista emme tinkineet.

Toinen keikka oli keskiyöllä radan toisella puolella Juke Joint Chapelilla Hooten 
Hallersin ja Left Lane Cruiserin välissä. Antti soitti lisäksi yhden keskiyökeikan 
One Hand Danin rumpalina.

Seuraavana iltapäivänä soitimme Clarksdalen keskustassa tutussa paikassa, 
Hambone Galleryssa. Paikan omistaa taiteilija-muusikko Stan Street 
rumpalivaimonsa Dixien kanssa. Stan oli juuri ennen festaria Euroopassa, 
esimerkiksi Norjassa, esiintymässä Watermelon Slimin kanssa. Dixien näin 
viimeksi soittamassa rumpuja Leo ”Bud” Welchin kanssa vuosi sitten. Gallerian 
seinät ovat täynnä Stanin maalauksia. 

Vanha tuttumme, suomalaissukuinen perkussiotaiteilija Randy Seppala esiintyi, 
kun saavuimme paikalle. Sain häneltä levyn nimeltä ”Lumber jäkki – Old Finnish-
American Songs by Les Ross Sr., Randy Seppala and Oren Tikkanen”. Randy on 
alun perin Minnesotan suomalaisalueilta, mutta on muuttanut tänne bluesin 
perässä. Kuten niin monilla suomalaisjuurisilla, oli hänelläkin tietty kaihomieli ja 
sympatia Suomea kohtaan – vaikkei suomea puhukaan eikä ole koskaan 
Suomessa käynyt.

Viimeisenä lauantaina vedimme 
päätöskeikkamme Shacksdalessa Lowebow-
stagella. Esiintyjinä olivat muiden muassa 
Rev. KM Williams & Trainreck, One Hand 
Dan ja Johnny Lowebow. Sen verran 
kuumottavasti taidettiin soittaa ”Going Down 
with a Lowebow” -biisiä, että kuistin 
puutolppaan viritelty stagelamppu syttyi 
palamaan. Talo ei palanut, minä en kuollut 
saamiini sähköiskuihin eikä musa katkennut.

Clarksdale oli aikoinaan kukoistava 
maatalouden keskuspaikka, ja sitä voidaan 
pitää bluesin historiassa yhtenä 
tärkeimmistä paikoista. Siellä syntyivät 
esimerkiksi Son House, John Lee Hooker ja 
Eddie Boyd. Asukkaista tunnetuimpia olivat 
Robert Johnson, Muddy Waters ja Howlin' 
Wolf. Historiallinen keskusta on ollut pitkään 
lähes tyhjillään ja raunioitumassa. Vähitellen 
sinne on kuitenkin alkanut ilmestyä pientä 
bluesturismiin liittyvää liiketoimintaa: baareja 
ja soittopaikkoja, levy- ja soitinkauppoja, 
gallerioita ja majoitustiloja. Elävää bluesia on 
joka illalle.

Kaupungin aktiivit haluavat kehittää keskustaa aivan toisenlaiseksi kuin 
esimerkiksi Memphisin Beale Street. Turisteja toki halutaan, koska se on ainoa 
keino elävöittää kaupunkia. Mutta disneyland-touhu taitaa pysyä pois sieltä vielä 
tovin, mikäli paikallisten idealistisiin visioihin on uskomista. Mielenkiintoinen ja 
uskottava ulkoilmamuseo Clarksdale on.

Kaupungin suunnitelmista kertoi tapaamani liikemies, joka on mukana alueen 
kehittämisryhmässä. Sivumennen sanoen hänen isällään oli aikoinaan bensa-
asema. Lapsena tämä liikemies oli vähän ihmetellyt, miksi tuo pumppumies käy 
välillä Euroopassa soittamassa festivaaleilla ja sitten palaa vaatimattomaan 
työhönsä. Pumppumies oli Mississippi Fred McDowell. 


Nämä ovat suuria asioita minunlaiselleni, joka on 70-luvun alusta alkaen ollut 
melkein fanaattinen bluesmies. Ei olisi uskonut 40 vuotta sitten. 

Outoa on, että vaikka kuinka olen viettänyt vuosia eri maanosissa, kesti 
aikaisesta blues-herätyksestäni peräti 35 vuotta ennen kuin osasin matkustaa 
paikkaan, jonka musiikki on ollut aina niin tärkeä. Kaupungit ja kadutkin olen 
teinistä pitäen osannut ulkoa. Lieneekö syynä ollut nuoren idealistin tiettyjen 
villin lännen epäoikeudenmukaisuuksien vastustaminen? Vuonna 1974 olin aivan 
turhan fanaattisena puritaanina sitä mieltä, että suurimmat olivat jo kuolleet. Ja 
kuin lohdutuksena joku Champion Jack Dupree saatiin Pori Jazziin esiintymään. 

Vuonna 2009, kun ensimmäisen kerran tulin Mississippiin, en voinut kuin 
hämmastellä: nämä paikat tosiaan ovat olemassa. Suurin osa blues-artisteista on 
kuitenkin poissa – onko myös blues poissa? Tunnelmat ovat sekavat, kun istun 
Holly Springsissä tai Clarksdalessa. Melkein masennun, kun ajattelen, keitä olisin 
tavannut täällä, jos olisin 70-luvulla osannut lähteä tänne. 

Yhtäkaikki – monta vanhan ajan suuruutta, joista monet ovat nyt jo vainaita, olen 
toki ehtinyt tavata heidän omassa ympäristössään. Yhtenä viimeisistä oikeista, 
täysin teeskentelemättömistä blues-miehistä mieleen painui Mr. Tater The Music 
Maker, jonka kanssa minulla oli kunnia soittaa keikka vuonna 2009 juke jointissa 
Clarksdalessa. 

Aivan viimeisten, kuten Mr. Taterin, T-Model Fordin ja Robert Belfourin poismenon 
myötä blues onkin kuollut. Kuollut ainakin sellaisena aikansa ilmiönä kuin se 
syntyi ja eli lyhyen ikänsä. Blues sikisi monien asioiden summan lisäksi siitä 
rakenteellisesta vääryydestä, jonka keskellä tämä kansanosa eli. Voit resitoida 
Martin Luther Kingin puheen täydellisesti, mutta silti puhua eri asiasta. 
Huomattavaa on, miten vähän bluesin lyriikoissa on protestihenkeä, kuinka 
vähän noustaan kapinaan. Onko rotusyrjintä ja -erottelu vain verhoutunut 
arkipäiväisempien ongelmien tulkitsemiseen vahvan valta-apparaatin pelossa?  

Musiikkityyliä nimeltä blues toki voi, saa, pitää ja osataan soittaa jokaisessa 
maapallon kolkassa kaikenlaisissa, vaikka kuinka yltäkylläisissä tai hyvinkin 
vaikeissa olosuhteissa. Ei vääryys maailmasta mihinkään ole kadonnut. Ja 
meidänkin mielestämme musiikkityylimme nimi on blues. Myös Clarksdalessa aivan 
mahtavaa livemusaa on jokaisena iltana viikossa – vuosikymmenien hiljaiselon 
jälkeen taas enemmän. 

Minulle tietysti suurenmoisin täyttymys on, että lapsuuteni haaveiden 
toivioretkikohteessa bluesin syntysijoilla meidän esiintymisemme ja bluesimme 
ovat aina olleet tervetulleita, hyväksyttäviä ja pidettyjä. Silti blues on kuollut. 
Mississippi Fred McDowellin slogania siteeratakseni, mutta päälaelleen 
muutettuna sanoisin: ”I don't play no blues, it only sounds like it.”

JUKKA JUHOLA

Editointi Pasi Tuominen
Kuvat Shannon Wells ja Jukka Juholan albumi

 


Kommentoi



 Komiat-lehti 20.6.2012
07.07.2012 20:25

Puukkoblues 2012 Kauhavalla.

 

Parasta. PuukkoBlues on helmi Kauhavan tapahtumakalenterissa. Yli kolmisatapäinen yleisö sai Kauhavan työväentalon tukkoon ja täyteen tunnelmaa.

Kauhavalaiset ovat ottaneet PuukkoBluesin omakseen. Lämminhenkisellä, yhden musiikkigenren ympärillä vietettävällä tapahtumalla on kaikki eväät nousta jutuksi, josta Kauhava tulevaisuudessa tunnetaan.

Paikalliset saavat olla PuukkoBluesista ylpeitä jo pelkästään tapahtuman tunnelman vuoksi. Tänä vuonna artistikattaus oli kuitenkin niin kova, että päähuomio kuuluu bändeille.

Rouhea avaus

Hieman tuntemattomampi duo Blackriver Bluesman & Bad Mood Hudson nosti riman korkealle heti avausesiintyjänä. Rouheaa asennebluesia tuskin voi paremmin livenä esittää.

Menossa oli rosoa, mutta biisit pysyivät kuitenkin jämäkästi nipussa. Kaksikon laulutyöskentely toimi upeasti, kun kitaristi hoiti särmikkäät matalat äänet rumpalin antaessa taustatukea kirkkaammin äänin. Lämpimän huumorin viljely varmisti salin hyvän fiiliksen.Vekotinbluesia. Blackriver Bluesman & Bad Mood Hudson viihdytti yleisöä soiton lisäksi myös huumorilla. - Te, joilla on absoluuttinen sävelkorva: anteeksi. Nämä sikarilaatikkokitarat ovat tällaisia vekottimia. Kun kasvan isoksi, ostan oikeita kitaroita, bändin kitaristilaulaja vitsaili.

Vekotinbluesia. Blackriver Bluesman & Bad Mood Hudson viihdytti yleisöä soiton lisäksi myös huumorilla. - Te, joilla on absoluuttinen sävelkorva: anteeksi. Nämä sikarilaatikkokitarat ovat tällaisia vekottimia. Kun kasvan isoksi, ostan oikeita kitaroita, bändin kitaristilaulaja vitsaili.


Kommentoi


©2017 Blog | Black River Bluesman - suntuubi.com