Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Blog

28293031123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

RSS

 Artikkeli Blues-Finland.comissa 3.12.2015
10.01.2016 16:12

 

Toivioretken kohde onkin totta
Jukka "Black River Bluesman" Juhola ja Antti "Bad Mood Hudson" Huttunen 
ovat tehneet jo viisi soittoreissua bluesin sydänmaille. "Ei olisi uskonut 40 
vuotta sitten", Juhola maalailee.

 

Tänä vuonna tekemämme soittomatka oli viidentemme Amerikkaan. 
Ensimmäisen kerran olin vuonna 2009 Minnesotassa muun muassa Deep Blues -
festareilla. Pohjoisenkiertueella soitin Livia ”Noisance” Monteleonen kanssa, 
sen jälkeen ajoin John Lowen kanssa alas etelään keikoille Memphisiin ja 
Mississippiin. Memphisin hullu tiedemies John on tehnyt kaikki Lowebow-
sikarilaatikkokitarat, joita soitan.

Seuraavat neljä reissua veivät Syvään Etelään vuosina 2012, 2014 (kahdesti) ja 
tänä vuonna lokakuussa. Viime vuoden Deep Blues -festivaaleilla soitin 
Washboard Jacksonin kanssa. Muut kolme kiertuetta teimme Antti Huttusen 
kanssa nimellä Black River Bluesman & Bad Mood Hudson. Viime vuoden 
tammikuussa olimme Finnish Blues Societyn edustajina International Blues 
Challengessa muiden keikkojen ohessa.

Chris Johnson on järjestänyt Deep Blues -festivaalia vuodesta 2007 alkaen, 
ensin kotiseuduillaan Minnesotassa ja kaksi viimeistä Clarksdalessa, 
Mississipissä. Tämä festari on vaihtoehtobluestapahtuma, jossa ovat 
nyrjähtänyttä uuden aallon alt.bluesiaan soittaneet esimerkiksi Left Lane 
Cruiser, Scott H. Biram, Black Diamond Heavies ja Ben Prestage. Tosin 
esiintyjiin ovat aina kuuluneet myös itseoikeutetusti harvat vielä elossa olleet 
vanhanajan bluesmiehet, kuten T Model Ford, Robert Belfour, Elmo Williams ja 
Hezekiah Early.

Paljon on kertynyt ystäviä ja kontakteja vuosien varrella. Ja se tuntuu olevan 
erityisen tärkeää Amerikassa. Siellä asiat perustuvat paljon henkilökohtaisiin 
kontakteihin, ja niitä ihmiset ovatkin hanakoita solmimaan koko ajan kaiken 
varalta. Se on myös helpottavaa; keskustelu pysyy aika kevyellä tasolla, ja joka 
paikkaan tuntee olevansa hyvin tervetullut.

Tänä vuonna teimme parin viikon reissun; 11 päivää ja 9 keikkaa. Vuokrasimme 
auton, lainasin yhden kitaran Johnnylta ja Andy osti toisen. John ja Bev Lowen 
kauppa Xanadu Memphisissä, rock 'n rollin syntymäkaupungissa, on 
Lowebow-kitaroiden koti sekä soitin- ja kirjakauppa (kuva yllä) boheemimmasta 
päästä, kuten omistajapariskuntakin. 

Ensimmäinen keikkakaupunki oli Nashville, countryn kehto ja kuulemma 
Yhdysvaltain toiseksi tärkein musakaupunki tällä hetkellä. Muun muassa Jack 
Whiten Third Man Recordsilla on kaupungissa toimipiste, jonka klubissa voi 
äänittää keikkansa suoraan asetaatille. Meidät oli buukannut indie-levy-yhtiö 
Palaver torstaitapahtumaansa fooBar-nimiselle, todella katu-uskottavalle 
rokkiklubille. Nämä mestat on parhaita soittaa, sillä ne on tehty rockin soittamista 
varten. Kaikki tarvittava löytyy lavoineen, valoineen, äänimiehineen. 

Muscle Shoalsin nykykuuluisuus Eric Gebhardt, taiteilijanimeltään Red Mouth, on 
tuttumme jo vuosien takaa. Hän on ollut kiertueella Virossakin Andres Rootsin 
kutsumana, ja miehet poikkesivat meilläkin kylässä matkalla Turun-keikalle. Tämä 
oli meille kolmas kerta, kun soitimme Shoals-alueella. Eric ei ole promoottori, vaan 
on järjestänyt meille ystävänä keikkoja kotikaupunkiinsa. Nämä keikat ovat aina 
olleet parhaat! Rokkiklubi 116 Mobile on aina täynnä, fanit osaavat biisimme 
ulkoa ja bailaus on aivan uskomatonta. Eric on aina valinnut sopivat 
punk-henkiset bändit samaan iltaan. 

Käynneillämme olemme ajaneet kahdeksan kertaa kuuluisan Fame-studion ohi, 
mutta kertaakaan emme ole ehtineet pysähtyä. Toisaalta 116 Mobile on studion 
alkuperäisellä paikalla joen toisella puolella, ja takahuonetta koristavat Rick 
Hallin, Wilson Pickettin, Aretha Franklinin ynnä muiden fameläisten 
valokuvasuurennokset muistona. Vaan emmepä me koskaan Elviksen 
Gracelandiinkään Memphisissä ole ehtineet. Hävetkäämme.

Birmingham Alabamassa oli yksi 60-luvun kansalaisoikeustaistelun keskeisiä 
paikkoja. Afroamerikkalaisen syrjityn väestön väkivallaton, passiivinen 
siviilivastarinta erityisesti tässä kaupungissa oli osaltaan vaikuttamassa 
rotuerottelun kriminalisointiin. Soitimme keikan sangen arveluttavalla alueella 
olevalla, jälleen oikeaoppisen rähjäisellä rokkiklubilla nimeltä The Nick Rocks. 
Ensivaikutelmasta meinasi maalaispojille tulla koti-ikävä, mutta pari Bourbonia 
saavat konnatkin näyttämään kivoilta kavereilta. Vanha ystäväni One Hand Dan 
läheisestä Tuscaloosasta järjesti meille backlinen ja minä hänelle keikan 
lämppärinä. Sunnuntai-ilta; baari ei ollut täynnä, mutta laitoimme liikettä jengiin.

 

Vihdoin Mississippiin, ja vapaata kaksi päivää. Ajelimme pitkin Deltan tasamaita 
blues-turisteina. Tarkistimme Po' Monkeyn 1963 perustetun legendaarisen juke 
jointin, biiseistä tuttuja paikkoja ja tienristeyksiä. Puuvilla oli juuri puintivalmista 
ja lämpöä yli 30 astetta. 

Maisema muuttui mäkiseksi ja metsäiseksi, kun saavuimme North Mississippi Hill 
Countryyn, alueen nimeä kantavan blues-tyylisuunnan syntysijoille. Tunnetuimpia 
Hill Country -miehiä ovat Mississippi Fred McDowell, Robert Belfour sekä monet 
Burnsidet ja Kimbrough't. 

Holly Springsissä oli aikoinaan Jr. Kimbrough'n tarunhohtoinen juke joint, joka 
paloi pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2000. Hänen poikansa David 
Kimbrough Jr. on sittemmin avannut tanssijuottolan nimeltä Junior's Juke Joint 
#2. Jos Red's Lounge Clarksdalessa alkaa vähitellen olla pienimuotoinen 
blues-turistikohde, niin tämä on takuulla yhä autenttinen mesta. Jammailemassa 
olivat Duwayne Burnside ja hollyspringsläinen Little Joe Ayers, joka muisti 
meidät parin vuoden takaiselta visiitiltä miehinä, jotka tilasivat kaalia, kun hän ja 
John Lowe söivät sianniska-neckbonea. Keikka oli osa Deep Blues -festivaalia. 
Soitimme heti David Kimbrough'n jälkeen, mutta muina miehinä hoidimme 
osuutemme menestyksellisesti. 

 

Takaisin Deltalle. Hopson Plantation on Clarksdalen lähellä olevan entisen 
puuvillaplantaasin keskus, jossa muiden muassa Pinetop Perkins oli 
traktorikuskina. Nykyään siellä on blues-pyhiinvaeltajille suunnattua majoitus- ja 
ravintolatoimintaa. Paikka on täynnä romuromantiikkaa: rämiä 
puuvillaharvestereita, amerikanrautoja, hankmoja ja muuta ruosteista rekvisiittaa 
nurkat täynnä. Hajoamispisteessä olevan näköisiä tönöjä on roudattu paikalle 
kosolti hotellihuoneiksi muutettuina. Tosiasiassa ne ovat sisältä erittäin siistejä 
mökkejä keittiöineen ja kaikkine mukavuuksineen. Kitarankin saa halutessaan 
lainaksi respasta kuisti-illanviettoja varten. Täällä bluesturisti voi eläytyä 
puuvillatorpparin osaan – vain lynkkaussimulaattori puuttuu. No, hieno paikka 
yhtäkaikki!

Hopsonissa on kolme erillistä yritystä: Hopson Commissary, jossa on ravintola ja 
keikkapaikka, Shack Up Inn, jossa taas on paljon erilaista majoitusta ja ravintola-
keikkamesta (Rust/Juke Joint Chapel) sekä junaradan toisella puolella Shacksdale 
majoitustönöineen ja traktorin kuupassa varjopaikasta toiseen liikkuvine redneck-
kaljabaareineen. 

Ensin soitimme Mary-Ann Norwoodin järjestämässä iltapäivätapahtumassa 
hänen kuistillaan Shacksdalessa. Esiintyjinä olivat muiden muassa Johnny 
Lowebow, Bill Abel ja Skye Paige. Nyt oli lämpöä Third Worldia lainatakseni ”96 
degrees in the shade” eli yli 35 celsiusta. Esiintymispuvuista emme tinkineet.

Toinen keikka oli keskiyöllä radan toisella puolella Juke Joint Chapelilla Hooten 
Hallersin ja Left Lane Cruiserin välissä. Antti soitti lisäksi yhden keskiyökeikan 
One Hand Danin rumpalina.

Seuraavana iltapäivänä soitimme Clarksdalen keskustassa tutussa paikassa, 
Hambone Galleryssa. Paikan omistaa taiteilija-muusikko Stan Street 
rumpalivaimonsa Dixien kanssa. Stan oli juuri ennen festaria Euroopassa, 
esimerkiksi Norjassa, esiintymässä Watermelon Slimin kanssa. Dixien näin 
viimeksi soittamassa rumpuja Leo ”Bud” Welchin kanssa vuosi sitten. Gallerian 
seinät ovat täynnä Stanin maalauksia. 

Vanha tuttumme, suomalaissukuinen perkussiotaiteilija Randy Seppala esiintyi, 
kun saavuimme paikalle. Sain häneltä levyn nimeltä ”Lumber jäkki – Old Finnish-
American Songs by Les Ross Sr., Randy Seppala and Oren Tikkanen”. Randy on 
alun perin Minnesotan suomalaisalueilta, mutta on muuttanut tänne bluesin 
perässä. Kuten niin monilla suomalaisjuurisilla, oli hänelläkin tietty kaihomieli ja 
sympatia Suomea kohtaan – vaikkei suomea puhukaan eikä ole koskaan 
Suomessa käynyt.

Viimeisenä lauantaina vedimme 
päätöskeikkamme Shacksdalessa Lowebow-
stagella. Esiintyjinä olivat muiden muassa 
Rev. KM Williams & Trainreck, One Hand 
Dan ja Johnny Lowebow. Sen verran 
kuumottavasti taidettiin soittaa ”Going Down 
with a Lowebow” -biisiä, että kuistin 
puutolppaan viritelty stagelamppu syttyi 
palamaan. Talo ei palanut, minä en kuollut 
saamiini sähköiskuihin eikä musa katkennut.

Clarksdale oli aikoinaan kukoistava 
maatalouden keskuspaikka, ja sitä voidaan 
pitää bluesin historiassa yhtenä 
tärkeimmistä paikoista. Siellä syntyivät 
esimerkiksi Son House, John Lee Hooker ja 
Eddie Boyd. Asukkaista tunnetuimpia olivat 
Robert Johnson, Muddy Waters ja Howlin' 
Wolf. Historiallinen keskusta on ollut pitkään 
lähes tyhjillään ja raunioitumassa. Vähitellen 
sinne on kuitenkin alkanut ilmestyä pientä 
bluesturismiin liittyvää liiketoimintaa: baareja 
ja soittopaikkoja, levy- ja soitinkauppoja, 
gallerioita ja majoitustiloja. Elävää bluesia on 
joka illalle.

Kaupungin aktiivit haluavat kehittää keskustaa aivan toisenlaiseksi kuin 
esimerkiksi Memphisin Beale Street. Turisteja toki halutaan, koska se on ainoa 
keino elävöittää kaupunkia. Mutta disneyland-touhu taitaa pysyä pois sieltä vielä 
tovin, mikäli paikallisten idealistisiin visioihin on uskomista. Mielenkiintoinen ja 
uskottava ulkoilmamuseo Clarksdale on.

Kaupungin suunnitelmista kertoi tapaamani liikemies, joka on mukana alueen 
kehittämisryhmässä. Sivumennen sanoen hänen isällään oli aikoinaan bensa-
asema. Lapsena tämä liikemies oli vähän ihmetellyt, miksi tuo pumppumies käy 
välillä Euroopassa soittamassa festivaaleilla ja sitten palaa vaatimattomaan 
työhönsä. Pumppumies oli Mississippi Fred McDowell. 


Nämä ovat suuria asioita minunlaiselleni, joka on 70-luvun alusta alkaen ollut 
melkein fanaattinen bluesmies. Ei olisi uskonut 40 vuotta sitten. 

Outoa on, että vaikka kuinka olen viettänyt vuosia eri maanosissa, kesti 
aikaisesta blues-herätyksestäni peräti 35 vuotta ennen kuin osasin matkustaa 
paikkaan, jonka musiikki on ollut aina niin tärkeä. Kaupungit ja kadutkin olen 
teinistä pitäen osannut ulkoa. Lieneekö syynä ollut nuoren idealistin tiettyjen 
villin lännen epäoikeudenmukaisuuksien vastustaminen? Vuonna 1974 olin aivan 
turhan fanaattisena puritaanina sitä mieltä, että suurimmat olivat jo kuolleet. Ja 
kuin lohdutuksena joku Champion Jack Dupree saatiin Pori Jazziin esiintymään. 

Vuonna 2009, kun ensimmäisen kerran tulin Mississippiin, en voinut kuin 
hämmastellä: nämä paikat tosiaan ovat olemassa. Suurin osa blues-artisteista on 
kuitenkin poissa – onko myös blues poissa? Tunnelmat ovat sekavat, kun istun 
Holly Springsissä tai Clarksdalessa. Melkein masennun, kun ajattelen, keitä olisin 
tavannut täällä, jos olisin 70-luvulla osannut lähteä tänne. 

Yhtäkaikki – monta vanhan ajan suuruutta, joista monet ovat nyt jo vainaita, olen 
toki ehtinyt tavata heidän omassa ympäristössään. Yhtenä viimeisistä oikeista, 
täysin teeskentelemättömistä blues-miehistä mieleen painui Mr. Tater The Music 
Maker, jonka kanssa minulla oli kunnia soittaa keikka vuonna 2009 juke jointissa 
Clarksdalessa. 

Aivan viimeisten, kuten Mr. Taterin, T-Model Fordin ja Robert Belfourin poismenon 
myötä blues onkin kuollut. Kuollut ainakin sellaisena aikansa ilmiönä kuin se 
syntyi ja eli lyhyen ikänsä. Blues sikisi monien asioiden summan lisäksi siitä 
rakenteellisesta vääryydestä, jonka keskellä tämä kansanosa eli. Voit resitoida 
Martin Luther Kingin puheen täydellisesti, mutta silti puhua eri asiasta. 
Huomattavaa on, miten vähän bluesin lyriikoissa on protestihenkeä, kuinka 
vähän noustaan kapinaan. Onko rotusyrjintä ja -erottelu vain verhoutunut 
arkipäiväisempien ongelmien tulkitsemiseen vahvan valta-apparaatin pelossa?  

Musiikkityyliä nimeltä blues toki voi, saa, pitää ja osataan soittaa jokaisessa 
maapallon kolkassa kaikenlaisissa, vaikka kuinka yltäkylläisissä tai hyvinkin 
vaikeissa olosuhteissa. Ei vääryys maailmasta mihinkään ole kadonnut. Ja 
meidänkin mielestämme musiikkityylimme nimi on blues. Myös Clarksdalessa aivan 
mahtavaa livemusaa on jokaisena iltana viikossa – vuosikymmenien hiljaiselon 
jälkeen taas enemmän. 

Minulle tietysti suurenmoisin täyttymys on, että lapsuuteni haaveiden 
toivioretkikohteessa bluesin syntysijoilla meidän esiintymisemme ja bluesimme 
ovat aina olleet tervetulleita, hyväksyttäviä ja pidettyjä. Silti blues on kuollut. 
Mississippi Fred McDowellin slogania siteeratakseni, mutta päälaelleen 
muutettuna sanoisin: ”I don't play no blues, it only sounds like it.”

JUKKA JUHOLA

Editointi Pasi Tuominen
Kuvat Shannon Wells ja Jukka Juholan albumi

 





Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kuusi plus neljä?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2017 Blog | Black River Bluesman - suntuubi.com